Historia

Ernesto ja Giovanna Capran kirjasta 'Le quattordici razze Italiane'.
Juttu julkaistu Lagotto 1/2001 -lehdessä ja sen on kääntänyt Katariina Mähönen.

Hieman lagoton historiaa

Italian kennelliitto E.N.C.I hyväksyi lagotto romagnolon 15. lokakuuta 1991 kolmanneksitoista italialaiseksi koiraroduksi.

Lagotto romagnolo on maailman ainoa puhdas koirarotu, joka on erikoistunut tryffelien etsintään. Sen alkuperäinen käyttötarkoitus oli kuitenkin pitkään toimia vesikoiran tehtävissä.

Rodun nimi tarkoittaa romagnan murteella vesikoiraa, mutta samalla myös laaksojen ihmistä. Se saattaa juontaa juurensa myös Pontelagoscurosta, josta olivat kotoisin rodun mukanaan tuoneet lautturit, tai Ferraran alueella sijaitsevasta Lagosantosta, jonne kokoontui paljon metsästäjiä (ja siten koiriakin), koska sen suoalueilla oli runsain määrin nokikanoja.

Tiedetään, että Romagnan alueen alankojen suoalueilla ja Comacchion laaksossa tunnettiin jo 1600-luvulla samalla nimellä kutsuttu kiharaturkkinen pieni koira, joka oli "vallaraolien" ("laaksolaisten") ja "lagottojen" ("laaksojen ihmisten") erottamaton seuralainen.

Koira oli niin kotona kuin vesilläkin luotettava vahti ja korvaamaton apu näille työntekijöille. Ne kulkivat tynnyreineen ja sammioineen liikkuvien metsästäjien apuna laguuneissa, joita ei tuolloin vielä ollut alettu kuivattaa.

Laaksolaisten seuratessa nokikanaparvia tai muita vesilintuja ja ampuessa niitä, tämä taidokas noutaja oli korvaamaton apu. Lagotto toimi noutavana koirana ja sukelsi väsymättömästi veteen tuodakseen ammutun riistan battana-veneille. Sen tiivis kiharainen turkki, jossa on paksu pohjavilla, suojasi sitä tuntikausien hyisen kylmään veteen sukeltelun aikana, ja silti se onnistui muutamalla ravistuksella saamaan turkkinsa jälleen kuivaksi.

Lagotto on tyypillinen vesikoira, kuten ranskalainen, espanjalainen ja portugalilainen vesikoirakin. 
Giovanni Morsiani on sitä mieltä, että juuri lagotto on näistä koirista kaikkein vanhin. Hän on tutkinut lagotton alkuperää ja rodun kehittymistä perin pohjin, ja häntä voidaan hyvällä syyllä pitää rodun asiantuntijana (ja myöskin sen pelastajana).

Lagotton esi-isiä ei etsitä itse rodusta vaan sen edeltäjästä eli 10 000-6 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua eläneestä Canis Familiaris Palustris -koirasta.
Tutkijat olettavat, että juuri tuon koiran ja Canis Lupuksen (kesykoira) risteymästä olisi syntynyt Canis Familiaris Intermedius. Kaikkien vesikoirien ja siten myös lagotton (ja monen muunkin koirarodun) oletetaan polveutuvan suoraan siitä.

Morsiani esitti 11.9.1992 järjestetyssä lagotto romagnolo -rotua käsittelevässä kansallisessa kokouksessa, Convenzione Nazionale sul Lagotto Romagnolo, historiallisia ja maantieteellisiä seikkoja, jotka vahvistavat, että lagottoja esiintyi Italian koillisosan suoalueilla huomattavasti varhemmin, kuin vesikoiria Espanjassa.

Espanjanvesikoiran ja sen jälkeen ranskalaisen barbetin ja portugalinvesikoiran esi-isät tuotiin Pohjois-Afrikan poikki Eurooppaan maurien valloitussotien aikaan. Sodat käytiin seitsemännellä vuosisadalla ajanlaskumme jälkeen. Oletettavasti viidennelle vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua sijoittuvissa Etruskien hautakammioista tehdyissä löydöksissä on metsästyksestä ja kalastuksesta kertovia kuvia, joissa hyvin paljon nykyistä lagottoa muistuttavia pieniä koiria.

Myöhemmin roomalaisella ajalla ja keskiaikana koirat jäivät Comacchion ja Veneton laaksoihin ja levisivät eri puolille vain tällä alueella. Näin rotu pysyi puhtaana ja koskemattomana, koska sillä ei alueen eristyneisyyden vuoksi oikeastaan edes ollut mahdollisuutta sekoittua muihin rotuihin.

Jo ikimuistoisista ajoista alkaen lagottoa on käytetty metsästyksen ohessa myös tryffelikoirana. Koiran vahva taipumus etsintään, loistava hajuaisti sekä kylmää ja kosteutta kestävä turkki olivat oivallinen apu tässä "vaihtoehtotyössä".

Antonio Mori mainitsee vuonna 1840 laatimassaan sanakirjassa Vocabolario Romagnolo-Italiano koiran nimeltä Lagòt, jota hän kuvaa sanoin "cane frugatore da trifola" (tryffeliä etsivä koira). Monissa 1800-luvulla laadituissa murresanakirjoissa mainitaan lagotto ja sille annetaan kaksi määritelmää: "cane di riporto" (noutava koira) ja "cane da tartufo" (tryffelikoira).

Ajan myötä lagoton oli kuitenkin luovuttava vesikoiran tehtävästään. Tämä ei suinkaan johtunut siitä, että sen tilalle olisi löytynyt parempi koira, vaan siitä, että suoalueet kuivattiin vähitellen ja laaksolaiset hylkäsivät vanhan ammattinsa.

Vuosien 1840-1890 välisenä ajanjaksona lagotton tehtävät muuttuivat; sen käyttö metsästykseen lopetettiin kokonaan ja siitä tuli yksinomaan tryffelikoira.
Muutoksen seurauksena lagotton suosio näillä alueilla ei kuitenkaan heikentynyt: tryffelinkerääjät ottivat koiran käyttöönsä. 
Vuoden 1920 tienoilla tunnettu parturi nimeltä Pippo, (Casola Valseniosta), oli alkanut kasvattaa lagottoja hyvin luonnollisella ja kokeilevalla menetelmällä. Lopputuloksena oli rakenteeltaan vankempi ja hajuaistiltaan entistä tarkempi koira.

Nyt on muistettava, että tasangon kasvillisuus oli vähitellen harventunut: oli kaadettu metsää ja viiniköynnösten tukena ja tiluksien rajamerkkeinä olevia puita oli kaadettu surutta ja tämän seurauksena tryffeleiden määrä oli vähentynyt huomattavasti.
Tämän seurauksena tryffeleitä oli lähdettävä etsimään kukkuloiden metsistä ja orjantappurapensaista. Etsintään käytettävien koirien oli siis kestettävä karua maastoa, kosteutta sekä kylmyyttä ja kyettävä liikkumaan piikikkäässä pensaikossa ilman, että niille aiheutui siitä vaaraa.

Edellä mainitun kasvattajan työhön liittyi monia muita jo legendoiksi muuttuneita henkilöitä, kuten "Bagaretta", kiertelevä urkuri, joka toimi alueen parhaiden lagottojen välisten avioliittojen "puhemiehenä" ja levitti rotua tryffelinkerääjien avuksi.
Tryffelinkerääjät halusivat kuitenkin jokainen itselleen "koiran, joka löytää kaikkein eniten" ja alkoivat risteyttää lagottoa muihin rotuihin (ja jopa sekarotuisiin). Näin he sekoittivat rotuun vierasta verta ja pilasivat vuosisatoja muuttumattomana eläneen rodun.

Onneksi 1970-luvun lopussa ryhmä Romagnan alueen koiraharrastajia, Imolasta kotoisin olevan Quintino Toschin johdolla, päätti puuttua tilanteeseen ja pelastaa lagotton tuhon tilasta, johon se oli omaa etuaan ajattelevien ihmisten välinpitämättömyyden, tietämättömyyden ja vastuuttomuuden vuoksi päätynyt.

Tehtävä oli vaikea ja vei paljon aikaa. Siihen tarvittiin äärettömästi energiaa, aikaa ja rahaa, mutta lopussa työ palkittiin.

Aherruksen tuloksesta saamme nauttia me kaikki, tai kuten Italian kennelliiton E.N.C.I:n kansainvälinen tuomari Gilberto Grandi asian ilmaisee: "ikiaikaisen koirarodun saattaminen viralliseksi roduksi on paras mahdollinen osoitus kansakunnan toiminnasta koirien hyväksi".